Tuoteassistenttina etuihini ei kuulunut työsuhdeautoa, mutta oli suotavaa ajaa Toyotalla. Valintani kohdistui keskimoottoriseen Toyota MR2:een, osamaksulla tietenkin.
(jatkoa osasta 10)
LIIAN KOVAA?
Automaahantuontiin siirryttyäni hankin itselleni yhden
hauskimmista omistamistani autoista: kaksipaikkaisen MR2-mallin. Se oli silloin
jo 11 vuotta vanha, ehkä 150 000 kilometriä ajettu, mutta makea!
Keskimoottoriauto on aivan erilainen ajettava kuin normaalimpi ajoneuvo,
ainakin jos autoinsinööri päässään asian niin haluaa alitajuisesti nähdä ja
kokea. Ostohinta oli muistaakseni 60 000 markkaa ja pääsin siihen kiinni
minimikäsirahalla. Kyseessä oli kai sellainen normaalitapaus, jossa verrattain
nuori mies hankkii urheilullisen auton ja sen kunnostamiseen sekä ylläpitoon
kuluu iso siivu kuukausiansioista. Ja sivusta seuraavat lähimmäiset
pudistelevat päätään.
Oli lähellä etten minäkin kartuttanut autoineni surullisia
onnettomuustilastoja. Minulla ei ollut rahaa mielin määrin, joten hankin
talvirenkaiksi käytetyt kitkarenkaat. Niiden pito ei ollut enää paras
mahdollinen. Matkatessamme kerran ystäväni Hemmon kanssa talvikelillä Vaasaan,
meillä oli mukamas kiire. Oikeasti ei ollut, mutta halusimme päästä perille
ennen jotain tiettyä kellon aikaa. Ohittaessani jälleen hitaampaa autoa
näkyvyys oli hyvä mutta tien ja renkaiden välinen kitka ei. Onneksi kyseessä
oli keskimoottoriauto, joka alkoi juuri ohitettavan rinnalla pyöriä vaakatasossa
painopisteensä ympäri. Pysyimme tiellä, onneksi kukaan ei tullut vastaan ja
onnekseni ohittamani auto ei alkanut jarruttaa voimakkaasti, koska
heittelehtimisemme vaati hetkellisesti koko ajoradan leveyden. Pyörimisliikkeen
alkaessa etenemisnopeutemme siis hidastui nopeasti ja kaikki leveyssuuntainen
tila oli todella tarpeen.
Kun pääsimme taas liikkeelle, luovuin aikataulutavoitteesta.
Ainakin talviaikaan matkantekoon täytyy varata tarpeeksi aikaa, kaikkihan me
sen tiedämme. Jos juna tai lentokone myöhästyy kaksi tuntia lumipyryn takia ja
henkilö myöhästyy palaverista, kaikki ymmärtävät sen. Miksi vastaava myöhästys
henkilöautoilijalle ei voisi olla ymmärrettävissä? Onhan se jos järkeä
käytetään.
Nuoruuden innosta ja ajattelemattomuudesta kertoo se, että
tavoitimme tuolla Vaasan matkallamme pian taas sen auton, jota olimme
yrittäneet aiemmin ohittaa. Sen kuljettaja oli vähentänyt nopeuttaan koska hän
huomasi miten kehnosti minun ohitusyritykseni oli päättynyt. Kun sopiva
tilaisuus tuli, yritin ohitusta jälleen. Nyt onnistuin. Hemmo kertoi että
ohitettavan kasvoilta oli luettavissa: ”Eivätkö nuo hölmöt jo kerrasta
oppineet”.
Tuo ei ollut ainoa kerta kun verrattain nuoren miehen
henkiriepu oli silkasta tuurista kiinni. Menehtymiseni on ollut usein lähellä
juuri liikenteessä, vaikken koekaan olleeni koskaan varsinainen kaahari. Rajojen
kokeilua on tapahtunut paljon liikenteessä, niin autolla kuin
moottoripyörälläkin. Nuoruuden aikainen trial-harrastukseni on ehkä antanut sen
ripauksen järkeä jolla olen hillinnyt pahinta hölmöilyäni yleisillä teillä.
Taitoa vaativasta moottoriharrastuksesta on ollut hyötyä myös ajoneuvojen
hallitsemismielessä, mutta sittenkin enemmän omien rajojen löytämisessä ennen
vakavaa loukkaantumista.
Olen sitä mieltä että nuoren miehen täytyy päästä purkamaan
raivoaan ja vauhdinnälkäänsä urheilun tai muun vastaavan vaativan fyysisen
rääkin parissa. Muuten ei pääkoppa kestä kunnossa. Tarve jatkuu läpi elämän,
ehkä paini vaihtuu aikanaan tennikseksi, mutta esimerkiksi huipputason
ajattelua ei voi saada käyntiin ilman ajoittaista fyysistä irtiottoa. Itselläni
on tässä paljon harjoiteltavaa – nousen liian harvoin uima-altaasta todetakseni
jälleen uudelleen urheilun vapauttavan voiman. Liikunnan puute on kierre joka
vie jonkinlaiseen apatiaan. Minä en pysty nukkumaan kunnolla jos elimistöni ei
ole saanut fyysistä ruoskaa. Kirjoitustyö on mahtavaa ajatustyötä ja
aivojumppaa, muttei se riitä uuvuttamaan ihmistä riittävästi. Työpöydän ääressä
puuhastelu puuduttaa, ei uuvuta. Viikko menee joskus toimistorotan liikeratojen
varassa vielä hyvin, mutta sitten alan valvoa aamuöisin. Työasiat tulevat
mieleen, vessareissun jälkeen olo on liian pirteä unen jatkamiselle. Työteho
laskee. Adrenaliinitason nosto onnistuu helposti liikenteessä, mutta se on
väärä paikka sisäisen energian purkamiselle.
On loistavaa että työnantajat ovat enenevässä määrin
mahdollistaneet liikunnan ottamisen osaksi työntekijöidensä luontevaa
arkielämää. Erilaiset virkistystapahtumat antavat uutta näkö- ja
lähestymiskulmaa työtovereihin. En tarkoita kimpassa ryyppäämistä vaan sitä
että tehdään yhdessä asioita jotka ovat hauskoja, sopivan liikunnallisia ja
erilaisia kuin arkityöt. On uskomatonta kuinka vähän me tiedämme toisistamme.
Yksityisasioita ei tarvitse avautua töissä, mutta monen ihmisen todelliset
luonteenpiirteet jäävät varjoon puuhatessamme toimiston vakiotöiden parissa.
Tuntuisi loogiselta että ulkokuorien osittainen avaaminen johdattaisi meitä
parempaan yhteistyöhön ja tehokkaampaan sekä mielekkäämpään tehtävien jakoon
tiimeissä.
Tätä osiota ensikertaa kirjoittaessani työpaikkamme
virkistyspäivä oli muutaman viikon päästä. En tiennyt ennakkoon mihin menimme
ja mitä tulisimme tekemään, mutta mukaan lähdin, vaikka perjantain ja lauantain
välinen yökin kuluikin ”siellä jossain”. Kun päivästä ja sen ajankohdasta
informoitiin, hämmästyin kuullessani miten moni työntekijä alkoi kysellä saako
tällaisesta uhrauksesta ylimääräisen vapaapäivän, Pätevä este on tietysti
ymmärrettävä, mutta onko meistä tullut jo turhan itsekkäitä? Pidämme itseämme
ja vapaa-aikaamme joskus liiankin tärkeinä. Mahdollisuus vapaa-ajanviettoon
työtovereiden kanssa on todellinen mahdollisuus.
Tuo reissu oli todella vaivan väärti. Tilaisuus alkoi
urheiluopiston auditoriosta, jossa Outi Mäenpää motivoi meitä toimimaan
avoimemmin työyhteisössä. Elekieli kertoo enemmän kuin sanat, Outi kertoi.
Tunnin mittainen ”oppitunti” vavahdutti meitä, ja lähes koko ajan huomasin
asioiden menevän useimpien kuulijoiden tajuntaan ajatuksella ”juuri tuohon
taidan itse sortua päivittäin”.
Loppupäivä, ilta ja yö menivät erilaisten tehtävärastien ja
illallisjuhlan merkeissä. Itse valvoin myöhään tai oikeammin aikaiseen. En
nukkunut virallisessa majapaikassani minuuttiakaan, ääneni lähti laulaessani ja
maailma parani. Tilaisuus lunasti paikkansa, minä olin oma itseni Kippari-Kalle
–paita päällä ja pöytäseuruetta usein vaihtaen. Opin tuntemaan ihmisiä uudella
tavalla, ja arkityön tekeminen sujui taas astetta helpommin. Entäpä ne
tilaisuudesta poisjääneet henkilöt? Osalla oli hyvä syy jäädä pois, osalla ei.
Ne joilla oli vain olevinaan parempaa tekemistä, menettivät paljon. Kukin
tyylillään, mutta minä olen lähes aina tiennyt koska on juhlan aika. Niitä
tilaisuuksia on nykyään harvoin, ja sitä tärkeämpiä ne minulle ovat. Kannattaa
ottaa tilanteesta kaikki irti!