maanantai 30. joulukuuta 2013

Lue loput kirjastani

Vielä riittää vilkuilua työelämän taustapeiliin...

Kiitän kaikkia blogini lukijoita palautteesta, jota olette lähettäneet etenkin sähköpostilla ja ilmaisseet tavatessamme. Tulen julkaisemaan aineistosta aikanaan kirjan, joka pitää sisällään tässä julkaistun materiaalin lisäksi luvut seuraavista aiheista:

- Laboratorioinsinööri
- Avustajana lehtitoimituksessa
- Toiminnanjohtaja
- Tiedottaja
- Palkintojenjako
- Tiedotuspäällikkö
- Perehdytyksen merkitys
- Ei se niin helppoa olekaan
- Verkoston merkitys
- Perheellisenä työssä
- Kiireitä töissä...
- Kunnioita kuulijoitasi
- Kun tekee mieli taas vaihtaa
- Mistä minä jään eläkkeelle?

KIRJA ON JULKAISTU 15.10.2020 LAAJALLA SISÄLLÖLLÄ (152 sivua): 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Osa 21; Työnhaku

Mihinkäs sitten?


(jatkoa osasta 20)

TYÖNHAKU

Aloin etsiä keväällä 2002 helpompia töitä. Kaipasin työpaikkaa, jossa olisi säännölliset työajat, vähemmän stressiä, mukavampi ilmapiiri ja selkeä toimenkuva. Luulin että kyseessä olisi melko helppo prosessi, mutta erehdyin melko täydellisesti. En ollut ollenkaan niin kiinnostava persoona kuin luulin. Työkokemukseni ei vakuuttanut, tai jos vakuutti, olin ylipätevän oloinen. Hain paikkaa kahta pykälää alempaa kuin missä jo olin.

Olin aivan valmis siirtymään käytännönläheisempiin tehtäviin. Eräs tuttavani, joka tunsi minut nuoruudestani innokkaana autorakentelijana, oli antanut minulle rengasalalla työskennellessäni lempinimen Pukupelle. Sellaiseksi tunsin usein itseni, ja uudelta työpaikalta toivoin selvästi rennompaa ilmapiiriä. Halusin olla vahvemmin oma itseni, ilman yliampuvaa virka-asua ja valtavaa painetta uuden oppimisesta ja edustamisesta. Halusin olla ihan pian tuore isä, joka voisi iltaisin olla aktiivinen vanhempi.

Silloin olin niin kypsä työpaikanvaihdokselle, että CV:n ja uuden työn etsintätyö vaikuttivat jo sellaisenaan helpottavilta. Sellainen vire ei ole paras mahdollinen hyvän lopputuloksen aikaansaamiselle – ihminen on tavallaan vähän liiankin vapaata riistaa. Mielestäni työhaastatteluun pitäisi aina lähteä nöyränä mutta silti omaakin etua ajaen. Työsopimus ja –suhde ovat kahden kauppa, joten molempien osapuolien tulisi saada suunnilleen sellainen lopputulos jota ollaan hakemassa. Itseäni on työhaastatteluissa helpottanut tavoitteiden selkeä kirjaaminen etukäteen, aivan kuten mihin tahansa muuhun tärkeään neuvotteluun mennessä. Kyseessä on myyntitilanne, mutta vain omana itsenään saa annettua parhaan kuvan itsestään. Vaikka työnhakuoppaita on valtavasti tarjolla, paras neuvo on kai yksinkertaisin: tuo vahvuutesi esille sellaisina kuin ne ovat. Omassa käytöksessäni olisi keväällä 2002 ollut varmasi paljon parannettavaa, ja siksi en saanut haluamaani uutta työpaikkaa niin vaivatta kuin itsevarmana ja juuri 30 vuotta täyttäneenä oletin.

Keskustelin muutaman kuukauden aikana useista työtehtävistä, joista kerron tässä vain kahdesta. Ensimmäinen oli erään pienen automerkin valtuutetun huoltokorjaamon työnjohtotehtävät. Voin vain kuvitella, miltä korjaamopäälliköstä tuntui kun astelin puku päälläni hänen työpisteeseensä haastateltavaksi. Silloisessa työpaikassani minulla oli työhuone, jossa riitti tilaa ja siellä oli pieni neuvottelupöytäkin. Hänellä pulestaan oli resuinen loosi asiakastilan nurkassa. Kerroin aika maltillisesti mitä tein ja mitä olin kokenut. Mielestäni minulla oli hyvä tausta siirtyä taas työnjohtajaksi, olinhan saanut pätevän koulutuksen siihen työhön heti insinöörikoulutuksen jälkeen.

Korjaamopäällikkö oli rehellinen mies: hän totesi että paikka ei ole minun. Hän ei uskonut halukkuuteeni tehdä enää työtä lattiatasolla kärttyisten asiakkaiden parissa. Ehkä hän pelkäsi hieman omankin tulevaisuutensa puolesta, vaikka tunnettu sääntöhän on että menestyksekäs esimies palkkaa iskunyrkikseen itseään lahjakkaampia henkilöitä. Palkkatoiveelleni, muistaakseni 3 000 euroa, hän nauroi. ”Saanko tuon kirjallisena? En tienaa itsekään tuota, ja haluaisin näyttää tuota ajatustasi seuraavassa johtopalaverissamme”.

Toinen työhaastattelupaikkani oli Harley Davidson –jälleenmyyjä. Moottoripyörämyyjän paikka olisi voinut olla minun, jos olisin tuonut vapautuneemmin esille omaa itseäni. Lisäksi silloisen työni raadollisuuden puiminen työhaastattelussa ei ollut järkevää, koska vaikutin takuulla siten ennemminkin terapiapaikkaa hakevalta ongelmatapaukselta kuin innokkaalta, asiantuntevalta ja kaupalliselta myyntimieheltä. Kyllähän siinä vastapelurikin koetti säikytellä minua asiakaskunnan hurjapäisyydellä ja yrityksen omistajan taiteellisuudella. Kemiamme eivät kohdanneet, ja tiesin soittavani turhaan viikon päästä kysyäkseni mahdollisuuksiani saada hakemani paikan. Prätkäliikkeeseen olisi pitänyt tulla prätkällä, farkuissa ja nahkarotsissa. Noissa vetimissä olisin ollut oma itseni, rehellinen ja puhuttelevampi. Ensivaikutelma ratkaisi, ja tällä kertaa väärä tilannetajuni kiskaisi maton jalkojeni alta.

Mentyäni tavoitteissani tarpeeksi (eli liian) alas, varmistin itselleni töitä tuttavieni siivousyrityksessä. Olin kai henkisesti jo aika lopussa. Siellä en ehtinyt kuitenkaan tehdä päivääkään töitä, sillä muutakin tuli tarjolle. Irtisanoessani itseni Goodyear Dunlopilta Nordic-johto hätkähti. He eivät olisi uskoneet minun tekevän sitä ratkaisua, vaikka ongelmista keskusteltiinkin kohtuullisen avoimesti. Minulle tarjottiin yhtiön sisällä vastuupaikkaa automaahantuojien suuntaan, samalla palkalla kuin ennen. Harkitsin asiaa ja kieltäydyin. On vaikeaa päätellä oliko se järkevä ja hutiloitu ratkaisu. Itse pelkäsin, kuinka sopeutuisin toimimaan samassa yrityksessä mutta alemmassa virassa kuin aiemmin.


Olin paininut automaahantuojapuolen myyntivastaavan, mainion Kjellin kanssa hänen työnkuvansa ongelmien kanssa pitkin alkuvuotta 2002. Miten voisin asettua luottavaisena hänen saappaisiinsa? Tutussa yrityksessä ja organisaatiossa olisi kuitenkin ollut verrattain helppoa jatkaa, ikään kuin hieman sivusta seuraten. Asiakkaat olisivat olleet henkilökohtaisia tuttujani. Päätökseni piti, vaihdoin työpaikkaa huhtikuussa ja Helmi-tyttömme syntymään oli aikaa enää reilu kuukausi. Luulen että jos olisin vastaavassa tilanteessa nyt, näillä työelämän ajokilometreillä, olisin jäänyt itsevarmasti taloon ja katsonut mitä tuleman pitää. Siinä ei olisi ollut kuin voitettavaa! Mutta kolmekymppinen luuli tietävänsä paremmin, ja oman lähtöpäätöksensä pyörtäminen olisi tavallaan ollut luovuttamista, vai? Se olisi ollut ylpeyden nielemistä, ja siihen minulla ei riittänyt puhti.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Osa 17; Nainen

Alkusyksystä vuonna 2000 huomasimme tuoreen tyttöystäväni kanssa parisuhteemme muuntuvan kivalla tavalla vakavampaan suuntaan. Vanhempieni rakennuttamalla kesämökillä oli rauhaa unohtaa arjen kiireet.



(Jatkoa osasta 16)

Nainen

Mikä oli se asia joka muutti arvomaailmaani niin paljon opittuani hiljalleen rengaskaupan kuvioita?

Moottoripyöräpiireissä varsin tutuksi tulleen pariskunnan häiden alussa elokuussa vuonna 2000 heitin omaan suorasukaiseen tyyliini ilmoille kysymyksen: ”Missäs ne vapaat naiset istuu kirkossa”? Niistä tuli aika kohtalokkaat sanat, koska tuona iltana tapasin elämäni naisen. Hän on nyt jo entinen tyttöystäväni eli nykyinen vaimoni ja lastemme äiti. Tuon tämän asian esille, koska vakiintuminen muutti paljon työskentelytapojani. Pilasiko se hyvin alkaneen rengasmiehen uran? Haluni tehdä kenttätyötä hiipui hiljalleen, olin väkisinkin hieman tarkempi ajankäytöstäni ja rempsein olemukseni hieman rauhoittui.

Mutta Riti ei pilannut mitään. Olin hingunnut perhettä jo vuosia ja siksi minulla ei työurani alkuvuosina ollut, vapaudestani huolimatta, merkittäviä naissuhteita. Taisin säikäyttää useimmat viehättävät neidit luettelemalla jo lyhyen tuttavuuden jälkeen kuinka monta lasta haluan jne. Varmaan osittain siksi monta orastavaa suhdetta kariutui alkuunsa mutta jälkeenpäin ajatellen kaikki meni niin kuin pitikin. Ritin kohdalla alku oli rauhallisempi, en ensihetkinä todellakaan kuvitellut aloittavani mitään loppuelämäni parisuhdetta. Ensimmäisten viikkojen aikana emme tavanneet montaakaan kertaa.

Ilmeisesti kuulun siihen ihmistyyppiin, jolle tämä tapa ajautua yhteen todella sopivan ihmisen kanssa oli se oikein. Miksi? Eikö todellinen huumaava ja nopea rakastuminen ole varmempi merkki kohdanneesta onnesta? Mielestäni ei, koska vain tunnustelemalla hiljalleen ihminen on aidoimmillaan ja saa hetkittäin aikaa tarkastella tilannetta hieman rauhoittuneena.

Työelämää ajatellen hyvä parisuhde on todella tärkeä asia. Useampia vuosia sinkkuna olleelle parisuhteen aloitus on valtava askel, eikä omatunnon kolkuttelu tahdo jättää rauhaan: jäädäkö töihin vai lähteäkö jo rakkaan luo kotiin? Keskittyäkö suunnittelemaan yhteistä viikonloppua vai kelatako päässä vielä asiakkaan tarjouksen yksityiskohtia? Parasta on kai avoimuus molempiin suuntiin – jos töissä tiedetään kuinka tärkeäksi koet parisuhteen, heruu ymmärrystä ”aikaiselle” kotiinlähdölle. Ja sama toisinpäin – jos puolisosi tietää konkreettisesti miksi haluat tehdä pari pidempää työpäivää, sopu pysyy siviilissäkin. Rohkea asioiden valottaminen siis poistaa mielipahaa. (Onpa helppoa kirjoittaa näin nyt, 2000-luvun alussa ei ajatukseni asiasta ollut lainkaan näin selkeä. Ja sitä se ei varmasti ole kovin monelle alle kolmekymppiselle).

Mutta kun vauhtiin päästiin, olimme Ritin kanssa kieltämättä todella rohkeita ja kihlauduimme jo puolen vuoden seurustelun jälkeen. Töissä tästä ei pidetty lainkaan. En ollut enää se aktiivikiertäjä, joka saattoi lähteä viemään uutta rengasta Loviisaan maanviljelijälle klo 17 jos tarvetta oli. Aloin olla terveellä tavalla itsekkäämpi, samalla kun pahin IT-kupla puhkesi ja kilpailu rengasalalla koveni entisestään. Naimisiin menimme vajaan vuoden seurustelun jälkeen. Vaikkei se juhlavieraiden silmistä näkynytkään, on itsestään selvää että moni ihmetteli äkillistä elämänmuutostani. Useat tuttavapariskunnat olivat asuneet avoliitossa jo vuosia, eikä hääpäivästä ollut vielä ollut mitään puhetta. Totta olikin, että emme silloin tunteneet toisiamme vielä kunnolla.

Kohdallani oli taas jokin näkymätön ohjaaja; yritys sopeutuikin elämänmuutokseeni ja minulle tarjottiin haastavampia tehtäviä yhä laajempaa tuotekatrasta hoitavana myyntipäällikkönä. Merkkivalikoima muuttui siis volyymiltaan suuremmaksi ja samassa rytinässä muuttuivat yleiset tunnelmat työpaikallakin. Vyötä kiristettiin ja irtisanomiset olivat väistämättömiä. Yhteispohjoismainen Nordic-hanke eteni ja minun tuli käydä Tukholmassa ja Kööpenhaminassa useita kertoja kuukaudessa. Parisuhde kuitenkin kukoisti ja Riti alkoi odottaa ensimmäistä lastamme. Tein oikein kun nautin siviilielämästäkin enkä omistautunut aivan totaalisesti työlle.


maanantai 25. marraskuuta 2013

Osa 10: Liian kovaa?

Tuoteassistenttina etuihini ei kuulunut työsuhdeautoa, mutta oli suotavaa ajaa Toyotalla. Valintani kohdistui keskimoottoriseen Toyota MR2:een, osamaksulla tietenkin.

(jatkoa osasta 10)

LIIAN KOVAA?

Automaahantuontiin siirryttyäni hankin itselleni yhden hauskimmista omistamistani autoista: kaksipaikkaisen MR2-mallin. Se oli silloin jo 11 vuotta vanha, ehkä 150 000 kilometriä ajettu, mutta makea! Keskimoottoriauto on aivan erilainen ajettava kuin normaalimpi ajoneuvo, ainakin jos autoinsinööri päässään asian niin haluaa alitajuisesti nähdä ja kokea. Ostohinta oli muistaakseni 60 000 markkaa ja pääsin siihen kiinni minimikäsirahalla. Kyseessä oli kai sellainen normaalitapaus, jossa verrattain nuori mies hankkii urheilullisen auton ja sen kunnostamiseen sekä ylläpitoon kuluu iso siivu kuukausiansioista. Ja sivusta seuraavat lähimmäiset pudistelevat päätään.

Oli lähellä etten minäkin kartuttanut autoineni surullisia onnettomuustilastoja. Minulla ei ollut rahaa mielin määrin, joten hankin talvirenkaiksi käytetyt kitkarenkaat. Niiden pito ei ollut enää paras mahdollinen. Matkatessamme kerran ystäväni Hemmon kanssa talvikelillä Vaasaan, meillä oli mukamas kiire. Oikeasti ei ollut, mutta halusimme päästä perille ennen jotain tiettyä kellon aikaa. Ohittaessani jälleen hitaampaa autoa näkyvyys oli hyvä mutta tien ja renkaiden välinen kitka ei. Onneksi kyseessä oli keskimoottoriauto, joka alkoi juuri ohitettavan rinnalla pyöriä vaakatasossa painopisteensä ympäri. Pysyimme tiellä, onneksi kukaan ei tullut vastaan ja onnekseni ohittamani auto ei alkanut jarruttaa voimakkaasti, koska heittelehtimisemme vaati hetkellisesti koko ajoradan leveyden. Pyörimisliikkeen alkaessa etenemisnopeutemme siis hidastui nopeasti ja kaikki leveyssuuntainen tila oli todella tarpeen.

Kun pääsimme taas liikkeelle, luovuin aikataulutavoitteesta. Ainakin talviaikaan matkantekoon täytyy varata tarpeeksi aikaa, kaikkihan me sen tiedämme. Jos juna tai lentokone myöhästyy kaksi tuntia lumipyryn takia ja henkilö myöhästyy palaverista, kaikki ymmärtävät sen. Miksi vastaava myöhästys henkilöautoilijalle ei voisi olla ymmärrettävissä? Onhan se jos järkeä käytetään.

Nuoruuden innosta ja ajattelemattomuudesta kertoo se, että tavoitimme tuolla Vaasan matkallamme pian taas sen auton, jota olimme yrittäneet aiemmin ohittaa. Sen kuljettaja oli vähentänyt nopeuttaan koska hän huomasi miten kehnosti minun ohitusyritykseni oli päättynyt. Kun sopiva tilaisuus tuli, yritin ohitusta jälleen. Nyt onnistuin. Hemmo kertoi että ohitettavan kasvoilta oli luettavissa: ”Eivätkö nuo hölmöt jo kerrasta oppineet”.

Tuo ei ollut ainoa kerta kun verrattain nuoren miehen henkiriepu oli silkasta tuurista kiinni. Menehtymiseni on ollut usein lähellä juuri liikenteessä, vaikken koekaan olleeni koskaan varsinainen kaahari. Rajojen kokeilua on tapahtunut paljon liikenteessä, niin autolla kuin moottoripyörälläkin. Nuoruuden aikainen trial-harrastukseni on ehkä antanut sen ripauksen järkeä jolla olen hillinnyt pahinta hölmöilyäni yleisillä teillä. Taitoa vaativasta moottoriharrastuksesta on ollut hyötyä myös ajoneuvojen hallitsemismielessä, mutta sittenkin enemmän omien rajojen löytämisessä ennen vakavaa loukkaantumista.

Olen sitä mieltä että nuoren miehen täytyy päästä purkamaan raivoaan ja vauhdinnälkäänsä urheilun tai muun vastaavan vaativan fyysisen rääkin parissa. Muuten ei pääkoppa kestä kunnossa. Tarve jatkuu läpi elämän, ehkä paini vaihtuu aikanaan tennikseksi, mutta esimerkiksi huipputason ajattelua ei voi saada käyntiin ilman ajoittaista fyysistä irtiottoa. Itselläni on tässä paljon harjoiteltavaa – nousen liian harvoin uima-altaasta todetakseni jälleen uudelleen urheilun vapauttavan voiman. Liikunnan puute on kierre joka vie jonkinlaiseen apatiaan. Minä en pysty nukkumaan kunnolla jos elimistöni ei ole saanut fyysistä ruoskaa. Kirjoitustyö on mahtavaa ajatustyötä ja aivojumppaa, muttei se riitä uuvuttamaan ihmistä riittävästi. Työpöydän ääressä puuhastelu puuduttaa, ei uuvuta. Viikko menee joskus toimistorotan liikeratojen varassa vielä hyvin, mutta sitten alan valvoa aamuöisin. Työasiat tulevat mieleen, vessareissun jälkeen olo on liian pirteä unen jatkamiselle. Työteho laskee. Adrenaliinitason nosto onnistuu helposti liikenteessä, mutta se on väärä paikka sisäisen energian purkamiselle.

On loistavaa että työnantajat ovat enenevässä määrin mahdollistaneet liikunnan ottamisen osaksi työntekijöidensä luontevaa arkielämää. Erilaiset virkistystapahtumat antavat uutta näkö- ja lähestymiskulmaa työtovereihin. En tarkoita kimpassa ryyppäämistä vaan sitä että tehdään yhdessä asioita jotka ovat hauskoja, sopivan liikunnallisia ja erilaisia kuin arkityöt. On uskomatonta kuinka vähän me tiedämme toisistamme. Yksityisasioita ei tarvitse avautua töissä, mutta monen ihmisen todelliset luonteenpiirteet jäävät varjoon puuhatessamme toimiston vakiotöiden parissa. Tuntuisi loogiselta että ulkokuorien osittainen avaaminen johdattaisi meitä parempaan yhteistyöhön ja tehokkaampaan sekä mielekkäämpään tehtävien jakoon tiimeissä. 

Tätä osiota ensikertaa kirjoittaessani työpaikkamme virkistyspäivä oli muutaman viikon päästä. En tiennyt ennakkoon mihin menimme ja mitä tulisimme tekemään, mutta mukaan lähdin, vaikka perjantain ja lauantain välinen yökin kuluikin ”siellä jossain”. Kun päivästä ja sen ajankohdasta informoitiin, hämmästyin kuullessani miten moni työntekijä alkoi kysellä saako tällaisesta uhrauksesta ylimääräisen vapaapäivän, Pätevä este on tietysti ymmärrettävä, mutta onko meistä tullut jo turhan itsekkäitä? Pidämme itseämme ja vapaa-aikaamme joskus liiankin tärkeinä. Mahdollisuus vapaa-ajanviettoon työtovereiden kanssa on todellinen mahdollisuus.

Tuo reissu oli todella vaivan väärti. Tilaisuus alkoi urheiluopiston auditoriosta, jossa Outi Mäenpää motivoi meitä toimimaan avoimemmin työyhteisössä. Elekieli kertoo enemmän kuin sanat, Outi kertoi. Tunnin mittainen ”oppitunti” vavahdutti meitä, ja lähes koko ajan huomasin asioiden menevän useimpien kuulijoiden tajuntaan ajatuksella ”juuri tuohon taidan itse sortua päivittäin”.

Loppupäivä, ilta ja yö menivät erilaisten tehtävärastien ja illallisjuhlan merkeissä. Itse valvoin myöhään tai oikeammin aikaiseen. En nukkunut virallisessa majapaikassani minuuttiakaan, ääneni lähti laulaessani ja maailma parani. Tilaisuus lunasti paikkansa, minä olin oma itseni Kippari-Kalle –paita päällä ja pöytäseuruetta usein vaihtaen. Opin tuntemaan ihmisiä uudella tavalla, ja arkityön tekeminen sujui taas astetta helpommin. Entäpä ne tilaisuudesta poisjääneet henkilöt? Osalla oli hyvä syy jäädä pois, osalla ei. Ne joilla oli vain olevinaan parempaa tekemistä, menettivät paljon. Kukin tyylillään, mutta minä olen lähes aina tiennyt koska on juhlan aika. Niitä tilaisuuksia on nykyään harvoin, ja sitä tärkeämpiä ne minulle ovat. Kannattaa ottaa tilanteesta kaikki irti!



maanantai 18. marraskuuta 2013

Osa 6; Huoltoneuvoja

Vaimoni virkkaama amigurumi "Kalle Kala" on ollut matkaseuranani työreissuilla vuosia. Ehkä vastaavasta hymynaamasta olisi ollut iloa jo huoltoneuvojana työskennellessäni?

(jatkoa osasta 5)

HUOLTONEUVOJA
Toisin kuin tv-ohjelman toimittaminen, kesätöistä tuttuun ympäristöön oli mukavan helppoa mennä vakinaiseksi työntekijäksi Toyota-korjaamoon. Vastavalmistuneena autoinsinöörinä, vuodenvaihteessa 1997-1998, en enää pukenutkaan ylleni enää haalareita, vaan nyt sain päälleni firman kustantaman huoltoneuvojan roolipuvun: kulmahousut, silitetyn farkkupaidan ja solmion. Ulkoinen muutos oli nopea, mutta henkisesti ja ammatillisesti opettelu tähänkin kesti kuitenkin kauan. Vaikka tunsin Toyotan huolto-ohjelmat melko hyvin, oli pelkästään tietojärjestelmien opettelussa kova työ. Jopa niin kova, etten kaikkea ehtinyt koskaan kunnolla sisäistääkään. Pidin oppisopimusjärjestelmää aluksi hieman nöyryyttävänä, mutta se kääntyi onnekseni varsin pian. Systemaattinen koulutus antoi eväitä hoitaa arkityötä aivan toisella tavalla, ja esimerkiksi asiakaspalveluun (jonka kuvittelin osaavani paremmin kuin kouluttajat, heh) liittyvät kurssipäivät käytännön harjoituksineen opettivat minulle paljon. Koska lapsuudenkodissani ei näkyvästi riidelty juuri koskaan, oli vaikkapa raivostuneen asiakkaan käsittelyssä paljon opittavaa. Vihan tunteiden käsittely ja esilletuominen ovat edelleen minulle kovia haasteita ja kuluttavat paljon energiaa.

Työyhteisössä on tärkeää ilmaista ajatuksensa rohkeasti mutta asiallisesti. Tämän pitäisi olla täysin perustoimintaa, mutta olen törmännyt työyhteisöissä hurjaan kaksinaamaisuuteen, jonka taustalla on kyvyttömyys kommunikoida avoimesti. Itselleni on ollut vaikeaa tuoda esille kollegan tai esimiehen väärässä oleminen. Mielipideasioista on helpompaa keskustella kuin faktoista, joista työtoverilla (tai itselläni) on täysin väärä käsitys. On myös olemassa ihmisiä jotka haluavat olla aina oikeassa ja kyseenalaistavat kaikki sanomasi asiat ääneen. Tällaisen henkilön kanssa on tietysti erittäin raskasta suorittaa arkiaskareita ja ikinegatiivinen ulosanti kertoo jotain koko ajatusmaailmasta. Päällikkö- ja johtotason henkilöiltä tulisi edellyttää poikkeuksetta asiallista keskustelutaitoa. Rupattelutoverin ikä, sukupuoli, varallisuus, perhetausta tai työkokemus eivät saisi asettaa ennakkosuhtautumista mielipiteiden arvostukselle. Päivänselvää? Silti olen törmännyt useasti pomoihin, joilta tämä taito puuttuu. On varmaa, että tämä johtamisen heikkous on usein syynä muuten motivoituneiden ja lahjakkaiden ihmisten työpaikanvaihdoksille.

Huoltoneuvojan tehtävissä en kokenut ongelmia työyhteisön jäsenten välisessä kommunikoinnissa. Asiakaspalvelukoulutuksessa oli tärkeää heittäytyä todella ajattelemaan kuinka hankalasta asiakastilanteesta selvitään. Monet kurssillamme toivoivat ääneen, ettei hankalia tilanteita sattuisi kohdalle, osa taas janosi lisää haasteita: ”Mitä jos se asiakas alkaa uhkailla kuluttaja-asiamiehellä? Entä jos se ehdottamani alennusprosentti ei riitä? Mitäs jos ne haluavat kaikki työt tehtäväksi takuuseen?” Arvatkaas kumpi ajattelutapa ja asenne johtaa siihen että ns. umpikujatilanteita sattuu enemmän? Haasteita pelkäävä vai niitä kunnioittava?

torstai 14. marraskuuta 2013

Osa 2

Työurani alussa olin täysin vakuuttunut siitä että aikanaan tietysti asun kookkaassa omakotitalossa vailla huolta huomisesta. Polku siihen suuntaan ei ole ollut aivan sileä.

(jatkoa osasta 1) 

Mutta ei se kaikki ollut pelkkää sattumaa. Olin kai opiskelijanakin hyvin epätavallinen. Pari kesää Toyotan huoltokorjaamolla asentajana työskennelleenä olin jo osoittanut, että minä olin melko hyvä mekaanikko. En koskaan myöhästynyt töistä. Osasin keskustella vakavasti, mutta kykenin saamaan ihmiset hyvälle tuulelle muutamalla sanalla. Katsoin ihmisiä silmiin. Firman juhlissa ryyppäsin, mutta puheeni ei sammaltanut eikä askeleeni horjunut. Tanssitin tyttöjä ja naisia. Uskalsin kysyä autotalon johtajalta ”Mikä meininki?”, olipa lauantain aamuyö tai tiistaiaamu. Tuolloin en tajunnut yhtään kuinka erilainen olin. Nyt tajuan, ja minulla on välillä ikävä tuota sanavalmista kaveria. Velkaa hänellä oli, voi pojat, osapuilleen yhtä paljon markoissa kuin nyt euroissa, mutta ei hän murhetta kantanut. Vastuuta kyllä. Ja lompakkoa, jossa satasen (huom. sadan markan, eli alle 17 euroa) seteli poltteli usein kuin hellepäivän iltapäiväaurinko. Silloin tuntui hienolta, että pystyin menemään pitseriaan syömään jos vain halusin. Opiskeluaikana rahat olivat paljon tiukemmalla, lama-aikana eivät vanhempanikaan tyrkyttäneet rahaa huvituksiin.

Nykyään en raaski yhtä usein irrotella sillä tavalla. Miksiköhän en? Irrottelulla en tarkoita sikailua, ryyppäämistä tai silmäpeliä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tarkoitan sitä että ennen uskalsin avata suuni vaikka tiesin että kuulijat saattavat olla kovastikin eri mieltä tai pitää minua vähän poikkeavana. Sallin reilut kymmenen vuotta sitten itselleni paljon enemmän erilaisuutta, temperamenttisuutta ja varauksetonta iloisuutta. Taantumavaiheeni jälkeen koetan nyt aktiivisesti löytää itsestäni noita aitoja ominaisuuksia. Olen onnekseni huomannut sisäisen ääneni karjuvan korvaani viime aikoina: ”Anna mennä, nauti nyt, sano vaan ääneen, kyseenalaista, ei se satu!”

Minulla on ystäviä jotka ovat kyenneet säilyttämään tuon veitikkamaisuuden jatkuvasti, vaikka karvankasvun alkamisesta on monilla vierähtänyt jo yli 30 vuotta. Aito poikamaisuus on aivan eri asia kuin pelleily tai vastuuttomuus. Mikä näitä miehiä ja joitain naisiakin yhdistää? He selviävät tiukoistakin tilanteista ja kykenevät säilyttämään täysijärkisyytensä keskimääräistä paremmin silloin kun monet jo luovuttaisivat. Henkilön, joka harjoittelee esimerkiksi uusia urheilutemppuja keski-ikäisenäkin, on helppoa asettaa vaikeita henkisiä haasteita itselleen myös työelämässä. Aitous ja itsevarmuus helpottavat siirtymistä arkiselta mukavuusalueelta pois, kohtamaan pulmatehtäviä joiden kautta onnellisuus lisääntyy ja saavutukset paranevat.


Tuttavapiirini aidoimpien henkilöiden ensisijaisena elämäntavoitteena ei ole ollut menestys vaan päivittäisten haasteiden selätys, enimmäkseen hymy kasvoilla. He säteilevät energiaa ja saavat muutkin toimimaan tai rentoutumaan, tilanteen mukaan. He ovat valmiita tekemään raskastakin fyysistä työtä ja saavat suunsa auki heti jos joku asia ei mene hyvin tai jos heidän tekee mieli nostaa jokin positiivinen pilkahdus esiin. Nämä ihmiset pärjäävät rahojensa kanssa. Usein rennon aitojen ihmisten taloudellinen tilanne on vakaa, suurimmalla osalla heistä ahkeruus ja hyvä itsetunto ovat tuoneet mukanaan muiden mukavien asioiden ohella rahaa. Nykyään koetan imeä tuota veitikkasäteilyä itseeni aina kun kohtaan näitä ihmisiä. Monet heistä ovat yksityisyrittäjiä tai toimivat muuten hyvin omatoimisessa työssä; poikkeuksellisen energiset ja idearikkaat ihmiset eivät välttämättä sopeudu tavanomaiseen työyhteisöön. Toisaalta en ihmettelisi jos yritysjohto laittaisi irtisanottavien listalle ensimmäisten joukossa henkilön, joka uhmaa ennakkoluulottomasti mutta järkiperustein ylemmässä asemassa olevien älykkyyttä ja auktoriteettia.

Johdanto



Aina ei elämä hymyile kuten tuossa vapaa-ajankuvassa. Olen jo pitkään naputellut kirjaprojektia siitä, millaisia virheitä ja harha-askelia minä tein työurani alkuvaiheissa. Nyt niistä on jo riittävästi aikaa, jotta voin suhtautua niihin jo aavistuksen sarkastisestikin. Toivon että saan tämän blogin kautta kommentteja tekstin tyylistä ja aiheesta; tulisiko linjauksia vaihtaa ennen todellista julkaisua?

Tästä se alkaa:

Kenelle:
-       nuorille vastavalmistuneille, pitkälle tähtääville henkilöille: Miten ensimmäiset 10 vuottani menivät työelämässä? Mitä virheitä olen tehnyt, millaista on päästä uraputkeen, millaista on saavuttaa uraunelmia – millaista on luopua niistä?
-       työnantajille, päälliköille ja johtajille: Mitä vastavalmistunut ja vähän työkokemusta omaava henkilö ajattelee ja toivoo? Miksi minä vaihdoin työpaikkaa niin herkästi ja usein? Millaista johtamista ja tukea minä olisin kaivannut työelämän alkuvuosina, jotta olisin asettunut paikoilleni?

Miksi juuri minun kannattaa pukea kokemukseni kirjaksi:
-       omaan 41-vuotiaaksi poikkeuksellisen laajan kokemuksen erilaisista työtehtävistä. Työpaikanvaihdokset olen tehnyt aina oma-aloitteisesti, painostamatta. En siis ole vielä kertaakaan saanut potkuja.
-       myönnän avoimesti vaihtaneeni liian usein työpaikkaa.
-       kohdalleni on sattunut hyvin erilaisia, heikkoja ja vahvoja työtovereita sekä esimiehiä.
-       olen tavoitellut paljoa ja saanut paljon. En ole kuitenkaan pystynyt hyödyntämään sisäänajovaiheen jälkeistä työskentelyä vielä kertaakaan ennen nykyistä työpaikkaani.
-       tarkastelujakson aikana olen muuttunut siviilipuolella työlleen omistautuneesta sinkusta 9- ja 11-vuotiaiden lasten isäksi, joka arvostaa vapaa-aikaansa työpanoksen siitä juurikaan kärsimättä.

Työhistoriani lyhyesti:
  1. Huoltoneuvoja, Toyota Autotalot Oy (1.1.1998-30.10.1998)
  2. Tuotepäällikkö, Toyota Auto Finland Oy (1.11.1998-29.5.2000)
  3. Brand / Sales Manager, Goodyear Dunlop Tires Finland Oy (30.5.2000-15.4.2002)
  4. Kehitysinsinööri, König Oy, (1.5.2002-9.7.2002)
  5. Laboratorioinsinööri, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, (1.8.2002-31.7.2004)
  6. Toiminnanjohtaja, Suomen Autoteknillinen liitto ry, (1.8.2004-31.3.2006)
  7. Tiedottaja, Toyota Motor Finland Oy, (1.4.2006-30.5.2011)
  8. Tiedotuspäällikkö, Toyota Auto Finland Oy (1.6.2011->)

Mistä varsinainen työelämäni oikeastaan alkoi:
-       tuotantoyhtiön puhelusta vuonna 1997, paria kuukautta ennen valmistumistani autoinsinööriksi. He halusivat minut TV2:sssa esitettyyn Ajokaista-ohjelmasarjaan juontajaksi ja koeajamaan uutuusautoja. Se oli uskomaton onnenpotku, joka tuli täysin odottamatta. Kyseessä oli keikkatyö, joten vakinaisen työpaikan metsästys piti pitää edelleen käynnissä.
-       ensimmäisen oikean, vakituisen työpaikan saaminen kävi myös helposti. Olin ollut kesätöissä ja työharjoittelussa opiskeluaikanani Toyota Kaivokselassa, josta sain puhelun loppusyksystä 1997. Sieltä tarjottiin huoltoneuvojan paikkaa, joka tuntui hyvältä tavalta aloittaa insinöörin työt.
-       näiden kahden työn liiankin helppo saaminen vaikutti varmasti osaltaan siihen, että minulle muodostui tuoreeltaan erittäin kova itsetunto työpaikkojen suhteen. Esiintymiskykyni ja työtäpelkäämättömyyteni olivat ehkä syitä siihen, että juuri minulle tarjottiin ilman omaa yhteydenottoanikaan työpaikkoja, juuri yleistä taloutta ja autoalaa voimakkaasti ravistelleen laman jälkeen. Luulot itsestäni olivat korkealla, mutta olin kieltämättä myös melko hyvä töissäni.


Periaatteita kirjoitustyöhöni:
-       työnantajien, esimiesten ja kollegoiden oikeita nimiä ei ole tarvetta aina mainita. Niillä ei ole kerronnan ja sisällön kannalta merkitystä, vaikkei niissä ole mitään salattavaakaan
-       keskityn omien päätösteni, tekemisieni, virheiden sekä onnistumisten kerrontaan ja analysointiin. Muiden henkilöiden työtavat, moraali, johtamistaidot ja reagointi eri tilanteisiin jne. tulevat esille siinä sivussa.
-       kerron niistä osaamisalueista, joista koen oppineeni tavallista enemmän näiden työnvaihdosvuosien aikana
-       keskeisintä hedelmää ovat ne syyt, joiden takia tein päätöksen vaihtaa työpaikkaa. Ne ovat vaihdelleet tapauskohtaisesti paljonkin:
·         haastavampi työnkuva
·         parempi palkka
·         säännöllisemmät työajat
·         enemmän tai vähemmän työmatkoja
·         omatoimisempi työnkuva
·         enemmän tiimityötä
·         hankala esimies
·         ahdistava työilmapiiri
·         omien kykyjen riittämättömyyden tunne