Mihinkäs sitten?
(jatkoa osasta 20)
TYÖNHAKU
Aloin etsiä keväällä 2002 helpompia töitä. Kaipasin työpaikkaa, jossa
olisi säännölliset työajat, vähemmän stressiä, mukavampi ilmapiiri ja selkeä
toimenkuva. Luulin että kyseessä olisi melko helppo prosessi, mutta erehdyin
melko täydellisesti. En ollut ollenkaan niin kiinnostava persoona kuin luulin.
Työkokemukseni ei vakuuttanut, tai jos vakuutti, olin ylipätevän oloinen. Hain
paikkaa kahta pykälää alempaa kuin missä jo olin.
Olin aivan valmis siirtymään käytännönläheisempiin
tehtäviin. Eräs tuttavani, joka tunsi minut nuoruudestani innokkaana
autorakentelijana, oli antanut minulle rengasalalla työskennellessäni
lempinimen Pukupelle. Sellaiseksi tunsin usein itseni, ja uudelta työpaikalta
toivoin selvästi rennompaa ilmapiiriä. Halusin olla vahvemmin oma itseni, ilman
yliampuvaa virka-asua ja valtavaa painetta uuden oppimisesta ja edustamisesta.
Halusin olla ihan pian tuore isä, joka voisi iltaisin olla aktiivinen vanhempi.
Silloin olin niin kypsä työpaikanvaihdokselle, että CV:n ja uuden
työn etsintätyö vaikuttivat jo sellaisenaan helpottavilta. Sellainen vire ei
ole paras mahdollinen hyvän lopputuloksen aikaansaamiselle – ihminen on
tavallaan vähän liiankin vapaata riistaa. Mielestäni työhaastatteluun pitäisi
aina lähteä nöyränä mutta silti omaakin etua ajaen. Työsopimus ja –suhde ovat
kahden kauppa, joten molempien osapuolien tulisi saada suunnilleen sellainen
lopputulos jota ollaan hakemassa. Itseäni on työhaastatteluissa helpottanut
tavoitteiden selkeä kirjaaminen etukäteen, aivan kuten mihin tahansa muuhun
tärkeään neuvotteluun mennessä. Kyseessä on myyntitilanne, mutta vain omana
itsenään saa annettua parhaan kuvan itsestään. Vaikka työnhakuoppaita on
valtavasti tarjolla, paras neuvo on kai yksinkertaisin: tuo vahvuutesi esille
sellaisina kuin ne ovat. Omassa käytöksessäni olisi keväällä 2002 ollut varmasi
paljon parannettavaa, ja siksi en saanut haluamaani uutta työpaikkaa niin
vaivatta kuin itsevarmana ja juuri 30 vuotta täyttäneenä oletin.
Keskustelin muutaman kuukauden aikana useista työtehtävistä,
joista kerron tässä vain kahdesta. Ensimmäinen oli erään pienen automerkin
valtuutetun huoltokorjaamon työnjohtotehtävät. Voin vain kuvitella, miltä
korjaamopäälliköstä tuntui kun astelin puku päälläni hänen työpisteeseensä
haastateltavaksi. Silloisessa työpaikassani minulla oli työhuone, jossa riitti tilaa
ja siellä oli pieni neuvottelupöytäkin. Hänellä pulestaan oli resuinen loosi asiakastilan
nurkassa. Kerroin aika maltillisesti mitä tein ja mitä olin kokenut. Mielestäni
minulla oli hyvä tausta siirtyä taas työnjohtajaksi, olinhan saanut pätevän
koulutuksen siihen työhön heti insinöörikoulutuksen jälkeen.
Korjaamopäällikkö oli rehellinen mies: hän totesi että
paikka ei ole minun. Hän ei uskonut halukkuuteeni tehdä enää työtä
lattiatasolla kärttyisten asiakkaiden parissa. Ehkä hän pelkäsi hieman omankin
tulevaisuutensa puolesta, vaikka tunnettu sääntöhän on että menestyksekäs
esimies palkkaa iskunyrkikseen itseään lahjakkaampia henkilöitä. Palkkatoiveelleni,
muistaakseni 3 000 euroa, hän nauroi. ”Saanko tuon kirjallisena? En tienaa
itsekään tuota, ja haluaisin näyttää tuota ajatustasi seuraavassa
johtopalaverissamme”.
Toinen työhaastattelupaikkani oli Harley Davidson
–jälleenmyyjä. Moottoripyörämyyjän paikka olisi voinut olla minun, jos olisin
tuonut vapautuneemmin esille omaa itseäni. Lisäksi silloisen työni
raadollisuuden puiminen työhaastattelussa ei ollut järkevää, koska vaikutin takuulla
siten ennemminkin terapiapaikkaa hakevalta ongelmatapaukselta kuin innokkaalta,
asiantuntevalta ja kaupalliselta myyntimieheltä. Kyllähän siinä vastapelurikin
koetti säikytellä minua asiakaskunnan hurjapäisyydellä ja yrityksen omistajan
taiteellisuudella. Kemiamme eivät kohdanneet, ja tiesin soittavani turhaan
viikon päästä kysyäkseni mahdollisuuksiani saada hakemani paikan. Prätkäliikkeeseen
olisi pitänyt tulla prätkällä, farkuissa ja nahkarotsissa. Noissa vetimissä
olisin ollut oma itseni, rehellinen ja puhuttelevampi. Ensivaikutelma ratkaisi,
ja tällä kertaa väärä tilannetajuni kiskaisi maton jalkojeni alta.
Mentyäni tavoitteissani tarpeeksi (eli liian) alas,
varmistin itselleni töitä tuttavieni siivousyrityksessä. Olin kai henkisesti jo
aika lopussa. Siellä en ehtinyt kuitenkaan tehdä päivääkään töitä, sillä
muutakin tuli tarjolle. Irtisanoessani itseni Goodyear Dunlopilta Nordic-johto
hätkähti. He eivät olisi uskoneet minun tekevän sitä ratkaisua, vaikka
ongelmista keskusteltiinkin kohtuullisen avoimesti. Minulle tarjottiin yhtiön
sisällä vastuupaikkaa automaahantuojien suuntaan, samalla palkalla kuin ennen.
Harkitsin asiaa ja kieltäydyin. On vaikeaa päätellä oliko se järkevä ja
hutiloitu ratkaisu. Itse pelkäsin, kuinka sopeutuisin toimimaan samassa
yrityksessä mutta alemmassa virassa kuin aiemmin.
Olin paininut automaahantuojapuolen myyntivastaavan, mainion
Kjellin kanssa hänen työnkuvansa ongelmien kanssa pitkin alkuvuotta 2002. Miten
voisin asettua luottavaisena hänen saappaisiinsa? Tutussa yrityksessä ja
organisaatiossa olisi kuitenkin ollut verrattain helppoa jatkaa, ikään kuin
hieman sivusta seuraten. Asiakkaat olisivat olleet henkilökohtaisia tuttujani.
Päätökseni piti, vaihdoin työpaikkaa huhtikuussa ja Helmi-tyttömme syntymään oli aikaa enää
reilu kuukausi. Luulen että jos olisin vastaavassa tilanteessa nyt, näillä
työelämän ajokilometreillä, olisin jäänyt itsevarmasti taloon ja katsonut mitä
tuleman pitää. Siinä ei olisi ollut kuin voitettavaa! Mutta kolmekymppinen
luuli tietävänsä paremmin, ja oman lähtöpäätöksensä pyörtäminen olisi tavallaan
ollut luovuttamista, vai? Se olisi ollut ylpeyden nielemistä, ja siihen minulla
ei riittänyt puhti.
