Alkusyksystä vuonna 2000 huomasimme tuoreen tyttöystäväni kanssa parisuhteemme muuntuvan kivalla tavalla vakavampaan suuntaan. Vanhempieni rakennuttamalla kesämökillä oli rauhaa unohtaa arjen kiireet.
(Jatkoa osasta 16)
Nainen
Mikä oli se asia joka muutti arvomaailmaani niin paljon opittuani hiljalleen rengaskaupan kuvioita?
Moottoripyöräpiireissä varsin tutuksi tulleen pariskunnan häiden alussa elokuussa vuonna 2000 heitin omaan suorasukaiseen tyyliini ilmoille kysymyksen: ”Missäs ne vapaat naiset istuu kirkossa”? Niistä tuli aika kohtalokkaat sanat, koska tuona iltana tapasin elämäni naisen. Hän on nyt jo entinen tyttöystäväni eli nykyinen vaimoni ja lastemme äiti. Tuon tämän asian esille, koska vakiintuminen muutti paljon työskentelytapojani. Pilasiko se hyvin alkaneen rengasmiehen uran? Haluni tehdä kenttätyötä hiipui hiljalleen, olin väkisinkin hieman tarkempi ajankäytöstäni ja rempsein olemukseni hieman rauhoittui.
Mutta Riti ei pilannut mitään. Olin hingunnut perhettä jo vuosia ja siksi minulla ei työurani alkuvuosina ollut, vapaudestani huolimatta, merkittäviä naissuhteita. Taisin säikäyttää useimmat viehättävät neidit luettelemalla jo lyhyen tuttavuuden jälkeen kuinka monta lasta haluan jne. Varmaan osittain siksi monta orastavaa suhdetta kariutui alkuunsa mutta jälkeenpäin ajatellen kaikki meni niin kuin pitikin. Ritin kohdalla alku oli rauhallisempi, en ensihetkinä todellakaan kuvitellut aloittavani mitään loppuelämäni parisuhdetta. Ensimmäisten viikkojen aikana emme tavanneet montaakaan kertaa.
Ilmeisesti kuulun siihen ihmistyyppiin, jolle tämä tapa ajautua yhteen todella sopivan ihmisen kanssa oli se oikein. Miksi? Eikö todellinen huumaava ja nopea rakastuminen ole varmempi merkki kohdanneesta onnesta? Mielestäni ei, koska vain tunnustelemalla hiljalleen ihminen on aidoimmillaan ja saa hetkittäin aikaa tarkastella tilannetta hieman rauhoittuneena.
Työelämää ajatellen hyvä parisuhde on todella tärkeä asia. Useampia vuosia sinkkuna olleelle parisuhteen aloitus on valtava askel, eikä omatunnon kolkuttelu tahdo jättää rauhaan: jäädäkö töihin vai lähteäkö jo rakkaan luo kotiin? Keskittyäkö suunnittelemaan yhteistä viikonloppua vai kelatako päässä vielä asiakkaan tarjouksen yksityiskohtia? Parasta on kai avoimuus molempiin suuntiin – jos töissä tiedetään kuinka tärkeäksi koet parisuhteen, heruu ymmärrystä ”aikaiselle” kotiinlähdölle. Ja sama toisinpäin – jos puolisosi tietää konkreettisesti miksi haluat tehdä pari pidempää työpäivää, sopu pysyy siviilissäkin. Rohkea asioiden valottaminen siis poistaa mielipahaa. (Onpa helppoa kirjoittaa näin nyt, 2000-luvun alussa ei ajatukseni asiasta ollut lainkaan näin selkeä. Ja sitä se ei varmasti ole kovin monelle alle kolmekymppiselle).
Mutta kun vauhtiin päästiin, olimme Ritin kanssa kieltämättä todella rohkeita ja kihlauduimme jo puolen vuoden seurustelun jälkeen. Töissä tästä ei pidetty lainkaan. En ollut enää se aktiivikiertäjä, joka saattoi lähteä viemään uutta rengasta Loviisaan maanviljelijälle klo 17 jos tarvetta oli. Aloin olla terveellä tavalla itsekkäämpi, samalla kun pahin IT-kupla puhkesi ja kilpailu rengasalalla koveni entisestään. Naimisiin menimme vajaan vuoden seurustelun jälkeen. Vaikkei se juhlavieraiden silmistä näkynytkään, on itsestään selvää että moni ihmetteli äkillistä elämänmuutostani. Useat tuttavapariskunnat olivat asuneet avoliitossa jo vuosia, eikä hääpäivästä ollut vielä ollut mitään puhetta. Totta olikin, että emme silloin tunteneet toisiamme vielä kunnolla.
Kohdallani oli taas jokin näkymätön ohjaaja; yritys sopeutuikin elämänmuutokseeni ja minulle tarjottiin haastavampia tehtäviä yhä laajempaa tuotekatrasta hoitavana myyntipäällikkönä. Merkkivalikoima muuttui siis volyymiltaan suuremmaksi ja samassa rytinässä muuttuivat yleiset tunnelmat työpaikallakin. Vyötä kiristettiin ja irtisanomiset olivat väistämättömiä. Yhteispohjoismainen Nordic-hanke eteni ja minun tuli käydä Tukholmassa ja Kööpenhaminassa useita kertoja kuukaudessa. Parisuhde kuitenkin kukoisti ja Riti alkoi odottaa ensimmäistä lastamme. Tein oikein kun nautin siviilielämästäkin enkä omistautunut aivan totaalisesti työlle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti