Osa 10: Liian kovaa?

Tuoteassistenttina etuihini ei kuulunut työsuhdeautoa, mutta oli suotavaa ajaa Toyotalla. Valintani kohdistui keskimoottoriseen Toyota MR2:een, osamaksulla tietenkin.

(jatkoa osasta 10)

LIIAN KOVAA?

Automaahantuontiin siirryttyäni hankin itselleni yhden hauskimmista omistamistani autoista: kaksipaikkaisen MR2-mallin. Se oli silloin jo 11 vuotta vanha, ehkä 150 000 kilometriä ajettu, mutta makea! Keskimoottoriauto on aivan erilainen ajettava kuin normaalimpi ajoneuvo, ainakin jos autoinsinööri päässään asian niin haluaa alitajuisesti nähdä ja kokea. Ostohinta oli muistaakseni 60 000 markkaa ja pääsin siihen kiinni minimikäsirahalla. Kyseessä oli kai sellainen normaalitapaus, jossa verrattain nuori mies hankkii urheilullisen auton ja sen kunnostamiseen sekä ylläpitoon kuluu iso siivu kuukausiansioista. Ja sivusta seuraavat lähimmäiset pudistelevat päätään.

Oli lähellä etten minäkin kartuttanut autoineni surullisia onnettomuustilastoja. Minulla ei ollut rahaa mielin määrin, joten hankin talvirenkaiksi käytetyt kitkarenkaat. Niiden pito ei ollut enää paras mahdollinen. Matkatessamme kerran ystäväni Hemmon kanssa talvikelillä Vaasaan, meillä oli mukamas kiire. Oikeasti ei ollut, mutta halusimme päästä perille ennen jotain tiettyä kellon aikaa. Ohittaessani jälleen hitaampaa autoa näkyvyys oli hyvä mutta tien ja renkaiden välinen kitka ei. Onneksi kyseessä oli keskimoottoriauto, joka alkoi juuri ohitettavan rinnalla pyöriä vaakatasossa painopisteensä ympäri. Pysyimme tiellä, onneksi kukaan ei tullut vastaan ja onnekseni ohittamani auto ei alkanut jarruttaa voimakkaasti, koska heittelehtimisemme vaati hetkellisesti koko ajoradan leveyden. Pyörimisliikkeen alkaessa etenemisnopeutemme siis hidastui nopeasti ja kaikki leveyssuuntainen tila oli todella tarpeen.

Kun pääsimme taas liikkeelle, luovuin aikataulutavoitteesta. Ainakin talviaikaan matkantekoon täytyy varata tarpeeksi aikaa, kaikkihan me sen tiedämme. Jos juna tai lentokone myöhästyy kaksi tuntia lumipyryn takia ja henkilö myöhästyy palaverista, kaikki ymmärtävät sen. Miksi vastaava myöhästys henkilöautoilijalle ei voisi olla ymmärrettävissä? Onhan se jos järkeä käytetään.

Nuoruuden innosta ja ajattelemattomuudesta kertoo se, että tavoitimme tuolla Vaasan matkallamme pian taas sen auton, jota olimme yrittäneet aiemmin ohittaa. Sen kuljettaja oli vähentänyt nopeuttaan koska hän huomasi miten kehnosti minun ohitusyritykseni oli päättynyt. Kun sopiva tilaisuus tuli, yritin ohitusta jälleen. Nyt onnistuin. Hemmo kertoi että ohitettavan kasvoilta oli luettavissa: ”Eivätkö nuo hölmöt jo kerrasta oppineet”.

Tuo ei ollut ainoa kerta kun verrattain nuoren miehen henkiriepu oli silkasta tuurista kiinni. Menehtymiseni on ollut usein lähellä juuri liikenteessä, vaikken koekaan olleeni koskaan varsinainen kaahari. Rajojen kokeilua on tapahtunut paljon liikenteessä, niin autolla kuin moottoripyörälläkin. Nuoruuden aikainen trial-harrastukseni on ehkä antanut sen ripauksen järkeä jolla olen hillinnyt pahinta hölmöilyäni yleisillä teillä. Taitoa vaativasta moottoriharrastuksesta on ollut hyötyä myös ajoneuvojen hallitsemismielessä, mutta sittenkin enemmän omien rajojen löytämisessä ennen vakavaa loukkaantumista.

Olen sitä mieltä että nuoren miehen täytyy päästä purkamaan raivoaan ja vauhdinnälkäänsä urheilun tai muun vastaavan vaativan fyysisen rääkin parissa. Muuten ei pääkoppa kestä kunnossa. Tarve jatkuu läpi elämän, ehkä paini vaihtuu aikanaan tennikseksi, mutta esimerkiksi huipputason ajattelua ei voi saada käyntiin ilman ajoittaista fyysistä irtiottoa. Itselläni on tässä paljon harjoiteltavaa – nousen liian harvoin uima-altaasta todetakseni jälleen uudelleen urheilun vapauttavan voiman. Liikunnan puute on kierre joka vie jonkinlaiseen apatiaan. Minä en pysty nukkumaan kunnolla jos elimistöni ei ole saanut fyysistä ruoskaa. Kirjoitustyö on mahtavaa ajatustyötä ja aivojumppaa, muttei se riitä uuvuttamaan ihmistä riittävästi. Työpöydän ääressä puuhastelu puuduttaa, ei uuvuta. Viikko menee joskus toimistorotan liikeratojen varassa vielä hyvin, mutta sitten alan valvoa aamuöisin. Työasiat tulevat mieleen, vessareissun jälkeen olo on liian pirteä unen jatkamiselle. Työteho laskee. Adrenaliinitason nosto onnistuu helposti liikenteessä, mutta se on väärä paikka sisäisen energian purkamiselle.

On loistavaa että työnantajat ovat enenevässä määrin mahdollistaneet liikunnan ottamisen osaksi työntekijöidensä luontevaa arkielämää. Erilaiset virkistystapahtumat antavat uutta näkö- ja lähestymiskulmaa työtovereihin. En tarkoita kimpassa ryyppäämistä vaan sitä että tehdään yhdessä asioita jotka ovat hauskoja, sopivan liikunnallisia ja erilaisia kuin arkityöt. On uskomatonta kuinka vähän me tiedämme toisistamme. Yksityisasioita ei tarvitse avautua töissä, mutta monen ihmisen todelliset luonteenpiirteet jäävät varjoon puuhatessamme toimiston vakiotöiden parissa. Tuntuisi loogiselta että ulkokuorien osittainen avaaminen johdattaisi meitä parempaan yhteistyöhön ja tehokkaampaan sekä mielekkäämpään tehtävien jakoon tiimeissä. 

Tätä osiota ensikertaa kirjoittaessani työpaikkamme virkistyspäivä oli muutaman viikon päästä. En tiennyt ennakkoon mihin menimme ja mitä tulisimme tekemään, mutta mukaan lähdin, vaikka perjantain ja lauantain välinen yökin kuluikin ”siellä jossain”. Kun päivästä ja sen ajankohdasta informoitiin, hämmästyin kuullessani miten moni työntekijä alkoi kysellä saako tällaisesta uhrauksesta ylimääräisen vapaapäivän, Pätevä este on tietysti ymmärrettävä, mutta onko meistä tullut jo turhan itsekkäitä? Pidämme itseämme ja vapaa-aikaamme joskus liiankin tärkeinä. Mahdollisuus vapaa-ajanviettoon työtovereiden kanssa on todellinen mahdollisuus.

Tuo reissu oli todella vaivan väärti. Tilaisuus alkoi urheiluopiston auditoriosta, jossa Outi Mäenpää motivoi meitä toimimaan avoimemmin työyhteisössä. Elekieli kertoo enemmän kuin sanat, Outi kertoi. Tunnin mittainen ”oppitunti” vavahdutti meitä, ja lähes koko ajan huomasin asioiden menevän useimpien kuulijoiden tajuntaan ajatuksella ”juuri tuohon taidan itse sortua päivittäin”.

Loppupäivä, ilta ja yö menivät erilaisten tehtävärastien ja illallisjuhlan merkeissä. Itse valvoin myöhään tai oikeammin aikaiseen. En nukkunut virallisessa majapaikassani minuuttiakaan, ääneni lähti laulaessani ja maailma parani. Tilaisuus lunasti paikkansa, minä olin oma itseni Kippari-Kalle –paita päällä ja pöytäseuruetta usein vaihtaen. Opin tuntemaan ihmisiä uudella tavalla, ja arkityön tekeminen sujui taas astetta helpommin. Entäpä ne tilaisuudesta poisjääneet henkilöt? Osalla oli hyvä syy jäädä pois, osalla ei. Ne joilla oli vain olevinaan parempaa tekemistä, menettivät paljon. Kukin tyylillään, mutta minä olen lähes aina tiennyt koska on juhlan aika. Niitä tilaisuuksia on nykyään harvoin, ja sitä tärkeämpiä ne minulle ovat. Kannattaa ottaa tilanteesta kaikki irti!