Osa 2

Työurani alussa olin täysin vakuuttunut siitä että aikanaan tietysti asun kookkaassa omakotitalossa vailla huolta huomisesta. Polku siihen suuntaan ei ole ollut aivan sileä.

(jatkoa osasta 1) 

Mutta ei se kaikki ollut pelkkää sattumaa. Olin kai opiskelijanakin hyvin epätavallinen. Pari kesää Toyotan huoltokorjaamolla asentajana työskennelleenä olin jo osoittanut, että minä olin melko hyvä mekaanikko. En koskaan myöhästynyt töistä. Osasin keskustella vakavasti, mutta kykenin saamaan ihmiset hyvälle tuulelle muutamalla sanalla. Katsoin ihmisiä silmiin. Firman juhlissa ryyppäsin, mutta puheeni ei sammaltanut eikä askeleeni horjunut. Tanssitin tyttöjä ja naisia. Uskalsin kysyä autotalon johtajalta ”Mikä meininki?”, olipa lauantain aamuyö tai tiistaiaamu. Tuolloin en tajunnut yhtään kuinka erilainen olin. Nyt tajuan, ja minulla on välillä ikävä tuota sanavalmista kaveria. Velkaa hänellä oli, voi pojat, osapuilleen yhtä paljon markoissa kuin nyt euroissa, mutta ei hän murhetta kantanut. Vastuuta kyllä. Ja lompakkoa, jossa satasen (huom. sadan markan, eli alle 17 euroa) seteli poltteli usein kuin hellepäivän iltapäiväaurinko. Silloin tuntui hienolta, että pystyin menemään pitseriaan syömään jos vain halusin. Opiskeluaikana rahat olivat paljon tiukemmalla, lama-aikana eivät vanhempanikaan tyrkyttäneet rahaa huvituksiin.

Nykyään en raaski yhtä usein irrotella sillä tavalla. Miksiköhän en? Irrottelulla en tarkoita sikailua, ryyppäämistä tai silmäpeliä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tarkoitan sitä että ennen uskalsin avata suuni vaikka tiesin että kuulijat saattavat olla kovastikin eri mieltä tai pitää minua vähän poikkeavana. Sallin reilut kymmenen vuotta sitten itselleni paljon enemmän erilaisuutta, temperamenttisuutta ja varauksetonta iloisuutta. Taantumavaiheeni jälkeen koetan nyt aktiivisesti löytää itsestäni noita aitoja ominaisuuksia. Olen onnekseni huomannut sisäisen ääneni karjuvan korvaani viime aikoina: ”Anna mennä, nauti nyt, sano vaan ääneen, kyseenalaista, ei se satu!”

Minulla on ystäviä jotka ovat kyenneet säilyttämään tuon veitikkamaisuuden jatkuvasti, vaikka karvankasvun alkamisesta on monilla vierähtänyt jo yli 30 vuotta. Aito poikamaisuus on aivan eri asia kuin pelleily tai vastuuttomuus. Mikä näitä miehiä ja joitain naisiakin yhdistää? He selviävät tiukoistakin tilanteista ja kykenevät säilyttämään täysijärkisyytensä keskimääräistä paremmin silloin kun monet jo luovuttaisivat. Henkilön, joka harjoittelee esimerkiksi uusia urheilutemppuja keski-ikäisenäkin, on helppoa asettaa vaikeita henkisiä haasteita itselleen myös työelämässä. Aitous ja itsevarmuus helpottavat siirtymistä arkiselta mukavuusalueelta pois, kohtamaan pulmatehtäviä joiden kautta onnellisuus lisääntyy ja saavutukset paranevat.

Tuttavapiirini aidoimpien henkilöiden ensisijaisena elämäntavoitteena ei ole ollut menestys vaan päivittäisten haasteiden selätys, enimmäkseen hymy kasvoilla. He säteilevät energiaa ja saavat muutkin toimimaan tai rentoutumaan, tilanteen mukaan. He ovat valmiita tekemään raskastakin fyysistä työtä ja saavat suunsa auki heti jos joku asia ei mene hyvin tai jos heidän tekee mieli nostaa jokin positiivinen pilkahdus esiin. Nämä ihmiset pärjäävät rahojensa kanssa. Usein rennon aitojen ihmisten taloudellinen tilanne on vakaa, suurimmalla osalla heistä ahkeruus ja hyvä itsetunto ovat tuoneet mukanaan muiden mukavien asioiden ohella rahaa. Nykyään koetan imeä tuota veitikkasäteilyä itseeni aina kun kohtaan näitä ihmisiä. Monet heistä ovat yksityisyrittäjiä tai toimivat muuten hyvin omatoimisessa työssä; poikkeuksellisen energiset ja idearikkaat ihmiset eivät välttämättä sopeudu tavanomaiseen työyhteisöön. Toisaalta en ihmettelisi jos yritysjohto laittaisi irtisanottavien listalle ensimmäisten joukossa henkilön, joka uhmaa ennakkoluulottomasti mutta järkiperustein ylemmässä asemassa olevien älykkyyttä ja auktoriteettia.